Kolmas Pysähdys - Herra Puistotie

Olipa kerran eräs puistotie. Sen nimi oli, kuten voi olettaakkin: Puistotie.  Se sijaitsi eräässä kaupungissa, hieman syrjässä, rauhallisella asuinalueella. Se oli pieni ja mukava, ja se erkani isommasta tiestä sivulle. Katua reunustivat kiviset kerrostalot, sellaiset hauskat ja värikkäät joissa on valkoiset rapatut reunustat. Tämä tie tai pikemminkin katu, ei ollut kovin pitkä ja se loppui umpikujaan, mutta se mikä teki kadusta omanlaisensa oli puisto. Puisto oli aikanaan rakennettu kadun vasemmalle reunalle, kerrostalojen väliin. Puisto oli pieni, mutta ei se ketään haitannut, sillä se mikä oli otettu puiston koosta oli lisätty sen mukavuuteen. Puisto oli tavanomaisen näköinen. Siellä oli nurmikkoa ja puistikkoa, ja sen keskellä kulkevien polkujen reunoilla oli penkkejä. Mutta ne jotka asuivat kyseisellä kadulla tiesivät, että se mikä teki puistosta ja heidän kadustaan omanlaisensa oli Herra Puistotie. Tai mikä nyt hänen oikea nimensä sitten oli, sitä kukaan ei kehdannut kysyä, joten hän oli kaikille Herra Puistotie.  Herra Puistotie näytti tavalliselta vanhalta mieheltä. Hänellä oli tuuhea harmaantuva parta ja iloiset, siniharmaat silmät. Hän käytti hieman kulahtanutta takkia ja huopahattua. Herra Puistotie istui joka päivä samalla penkillä ja katseli mitä kadulla tapahtui. Niin hän teki joka päivä, paitsi ehkä silloin kun oli koiranilma ja vettä satoi kuin saavista kaatamalla. Kukaan ei tiennyt miksi Herra Puistotie teki niin, ehkä hän vain tykkäsi katsella elämää ympärillään. Siellä Herra Puistotie istui, penkillä katsomassa elämän kulkua, eikä kenellekkään tullut mieleenkään häiritä tai istua Herran viereen, ei edes ihmisille jotka eivät tunteneet häntä, jotain sellaista miehen olemuksessa oli. Jokainen kadun asukas silti tervehti häntä ja jokainen sai aina vastaukseksi pienen, mutta vilpittömän hymyn, henkilöstä riippumatta. Mutta koskaan Herra Puistotie ei virkkonut mitään. Hän oli aina istumassa penkillään, lähti sitten leipuri aamulla kello viideltä lämmittämään uunia tai saapui bussikuski iltavuorostaan, oli Herra Puistotie aina istumassa penkillään, kuin odottaen kaikkien täyttävän toimensa. Ja vaikka näin Herra Puistotie oli osana heidän elämäänsä, ei kukaan oikeastaan tuntenut häntä kunnolla. Joskus jos lapset kysyivät että missä hän asui, olivat annetut vastaukset hieman epämääräisiä. Kierreltiin ja kaarreltiin ja vastaukset olivat luokkaa: "Tässä lähellä" ja "Jossain talossa, en nyt kunnolla satu muistamaan". Kukaan ei oikeastaan tiennyt missä hän asui, eikä se oikeastaan vaivannut ketään, sillä olihan Herra Puistotie harmiton ja mukava vanha mies. Sama asia oli Herra Puistotien iän kanssa. Kadun vanhin ihminen, joka oli aikoinaan muuttanut kadulle ensimmäisten joukossa nuorena miehenä muisteli, että kyllä silloinkin siellä penkillä Herra Puistotie istui, mutta ei hän saanut mieleensä että minkä näköinen hän silloin oli. Ei silti kukaan kysynyt häneltä ikäänsä, sillä olisihan se erittäin epäkohteliasta kysyä ikää vanhalta ihmiseltä. Vaikka Herra Puistotie olikin näin salaperäinen, luottivat kaikki häneen. Vanhemmat pystyivät jättämään lapsensa rauhallisin mielin puistoon leikkimään. Eikä alueella ikinä mitään pahaa tapahtunutkaan, ehkä siksi että ei kukaan uskaltanut pahoja tehdä kun Herra Puistotie oli katsomassa maailman menoa tai sitten alue oli vain todella rauhallinen ja oli ihmisillä hyvä tahto.

Tämän vuoksi elämä puistotiellä oli rauhallista ja mukavaa ja kadun yhteishenki oli todella hyvä. Herra Puistotie oli heidän kadulleen kuin yhteinen maskotti, kunniavieraana jokaisessa juhlassa joita kadulla järjestettiin usein. Kaikki kadun asukkaat tulivat toimeen keskenään ja lapset saivat leikkiä kadulla rauhassa, sillä liikennettä ei ollut lähes ollenkaa ja lapsia muistettiin varoa. Myös tien puhdistukset ja hoitaminen järjestettiin yhteistuumin kadun asukkaiden kesken. Omasta kadusta oltiin ylpeitä ja sitä haluttiin varjella.

Sitten eräänä syksyisenä aamuna tapahtui jotain mullistavaa. Kyseinen syysaamu oli kaunis ja ilma oli sopivan kirpeä. Luonto oli kauneimmillaan, puut kylpivät syksyn kirkkaissa väreissä, mutta muutama maassa makaava viesti jo tulevasta talvesta ja kuolemasta. Eräs nuori mies, joka oli töissä jossain tärkeässä virastossa, juoksi paikalle kesken kiireisimmän työpäivän. Kyllä olivat vanhemmat ihmiset ihmeissään, että mikä oikein saa virkamiehen noin kovaa juoksemaan. Ettei vain jotkut paperit sattuneet jäämään kotiin ja kokous alkamaan pikapuolin? Mutta eihän asia niin ollut, ei hän toki niin mitättömästä asiasta olisi sentään takaisin juossut, nyt oli tärkeämmät asiat pelissä. Nimittäin heidän katunsa. Mies painui suoraa päätä eläkkeelle jäänen veturinkuljettajan luokse, joka oli juuri vähän aikaa sitten nimitetty kadun kunniapormestariksi, kertomaan asiaansa. Hän sai puuskutukseltaan hädin tuskin viestiään kerrottua, sillä konttorityöt tunnetusti kohentavat kuntoa. Lopulta saatuaan hengityksensä tasoitettua, hän sai kakaistuksi ulos kamalan uutisensa: kadun toisesta päästä tullaan purkamaan talo ja näin Puistotie tullaan yhdistämään osaksi isompaa tietä. Sanoma levisi kuin kulovalkea ja äkkiäköhän pidettiin kadulla kriisikokousta. Kaikki olivat harmissaan siitä, että heidän kotoinen katunsa yhdistettäisiin johonkin sieluttomaan tiehirviöön. Heidän katunsanha vain siinä tärveltäisiin. Mutta kaikista huolissaan näytti olevan Herra Puistokatu, joka koko kokouksen ajan siveli partaansa ja näytti vallan masentuneelta, aivain kuin maailmasta olisi sisältö hiipumassa pois. Kokousta käytiin koko ilta, mutta mitään ratkaisua ei saatu aikaan. Kenelläkään ei ollut sukulaista joka olisi tarpeeksi tärkeässä virassa tai olisi muuten vain rikas ja vaikutusvaltainen henkilö, joka  olisi voinut vaikuttaa päätökseen. Kokouksen lopuksi kaikki painuivat surullisina koteihinsa suremaan tulevaa ja katu jäi autioksi, kuin se olisi hylätty vailla toivoa.

Loppusyksy sujui synkeissä merkeissä, ei kadulta kuulunut enään lasten iloisia ääniä eikä Herra Puistotiekään enään hymyillyt penkillään. Kaikkia vaivasi lopun odottamisen masennus. Lopulta joku kadun asukkaista kylläistyi elämän kamalaan harmauteen ja päätti järjestää juhlan piristääkseen muita, nimittäin jäähyväisjuhlan heidän rakkaalle kotikadulleen. Juhla päätettiin järjestää viimeisenä iltana ennen kuin heidän rakas katunsa yhdistettäisiin toiseen tiehen. Ja kyllä juhlista hienot tulivatkin. Mukana oli kadun asukkaita aina kolmesta sukupolvesta ja kaikki juhlivat iloisesti keskenään. Oli musiikkia ja hyvää ruokaa. Leipurin vaimo, joka oli töissä sirkuksessa, oli pyytänyt voimamiehen lasten ihasteltavaksi, aikuisten tanssiessa ja pelatessa seurapelejä. Illan viimeinen tapahtuma järjestettiin puistoon, jonne kaikki kerääntyivät. Kerrottiin vuorotellen tarinoita kadusta ja sen asukkaista. Mitä kaikkea kadulla olikaan tapahtunut! Kuultiin rakkaustarinoita, koskettavia muistopuheita ja veikeitä muistoja lapsuuden kepposista. Kaikki olivat iloisia ja jopa pienimmätkin lapset kuuntelivat tarinoita rauhallisesti ja keskittyneinä. Oli kuin kaikki hyvä mitä kadun varrella oli koskaan tapahtunut tiivistynyt yhteen hetkeen, viimeiseen hetkeen ennen kuolemaansa. Mutta kaikkein tyytyväisin oli tietenkin Herra Puistotie joka istui penkillään katseli juhlia ja iloitsi siitä kuinka paljon iloa oli tämä pieni katu heille tuottanut. Kun juhlat viimein loppuivat ja kaikki olivat menneet onnellisina koteihinsa nukkumaan, niin viimeisenä paikalta lähti Herra Puistotie, syksyn viimeisten lehtien pudotessa, jättäen jälkeensä rauhallisen puistotien joka ei enään ikinä tulisi olemaan ennallaan.